Lissabon yllätti minut monella tapaa.
Minulla ei oikeastaan ollut mitään suuria ennakko-odotuksia kaupunkia – tai Portugalia – kohtaan. Tiesin toki, missä haluaisimme käydä ja mitkä paikat pitäisi nähdä. Olin tutkinut karttoja, listannut kohteita ja tallentanut vinkkejä. Mutta jälkeenpäin ajateltuna… aika turhaa.
Jossain kohtaa nimittäin pysähdyimme ja kysyimme itseltämme: miksi loman pitäisi olla suorittamista?
Kyllä me aluksi kiersimme. Juoksimme paikasta toiseen päät kolmantena jalkana, nähtävyydestä seuraavaan, vähän hengästyneinä ja aikataulut mielessä. Kunnes tajusimme, ettei meillä ollut oikeastaan mitään pakkoa. Meidän ei tarvinnut kiertää kaikkia kulttuurikohteita tai maksaa kalliita lippuja vain siksi, että niin kuuluu tehdä.
Emme käyneet Hieronymuksen luostarissa emmekä Belémin tornissa – jälkimmäinen oli vieläpä restauroinnissa, joten sekin olisi ollut lähinnä… no, mälsää. Sen sijaan istuimme. Menimme kuitenkin jo niin lähelle, että lippujen osto hetkellä todettiin, että ei. Katsoimme sitten puiston penkeiltä vain kaunista arkkitehtuuria.
Ja se oli paljon kivempaa.
Lissabon avautui meille juuri siinä: kahvikuppien äärellä, katujen vilinässä, mäkisissä maisemissa ja siinä tunteessa, ettei tarvitse ehtiä kaikkialle. Riitti, että oli siellä.
Ja ehkä juuri siksi tämä kaupunki jätti tunteen, että tänne on pakko tulla uudelleen.
….. Juttu tulee jatkumaan myöhemmin 😉
